When everything changes upside down

Miten elämässä kaikki voi muuttua yhdessä sekunnissa? Yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa keskellä pahinta mahdollista painajaista, josta vain toivoisi heräävänsä. Tätä kirjoittaessani en oikein vieläkään ymmärrä tapahtunutta. Käyn mielessäni läpi tapahtunutta yhä uudellen ja uudelleen.

Eilen iltapäivällä kaikki oli vielä kuten aina ennenkin. Lähdin koirien kanssa pikaiselle lenkille hieman ennen iltaseitsemää. Olin taas kirjoittanut koulun esseetäni, joten tarvitsin pikaisen happihyppelyn ja mikäs sen parempaa kun ottaa koirat mukaan! Lähdimme aivan tuohon kotini lähelle ja päästin koirat vapaaksi. Voi kuinka ne nauttivat ja olivat onnessaan.

Olimme jo kääntyneet takaisin päin ja leikin Nickyn kanssa kävyillä. Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin näiden kahdeksan ja puolen vuoden aikana. Kun Nicky sitä niin rakastaa. Mutta sitten se tapahtui, Nicky kaatui yhtäkkiä maahan kyljelleen. Hetken jo ajattelin, että mikä ihmeen tempaus se nyt oli ja vähän naureskelinkin. Kunnes sitten tajusin, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Nickyn silmät olivat laajentuneet, aivan kuin olisi nähnyt haamun. Se ei liikkunut ollenkaan. Ainoastaan häntää heilautti, kun yritin kaikin keinoin saada sitä nousemaan. Avasin Nickyn suun, koska olin jo varma, että se oli tukehtunut johonkin käpyyn. (Kantaa aina montaa käpyä samanaikaisesti suussa) Mutta mitään ei näkynyt. Aloin olemaan jo niin paniikissa itse, etten tiennyt enää mitä tehdä. Yritin painaa raivokkaasti Nickyn rintakehää ja ravistaa, että jotain tapahtuisi. Sitten vain lähdin juoksemaan kotiin niin lujaa kuin ikinä vaan pystyin. Meinasin matkalla kompastua Roihin, enkä oikein edes muista tuosta matkasta mitään. Muistan vain huutaneeni ulko-ovelta äidille, että "tule äkkiä, Nicky varmaan kuolee!".

Äiti lähti juoksemaan paikkaan, jonne Nicky jäi makaamaan. Itse en enää vain jaksanut juosta, enkä meinannut saada happea. Kun pääsin äidin ja Nickyn luoke, oli Nickyllä jo pää ylhäällä, mutta jalat eivät kantaneet ja oli muutenkin poissaolevan oloinen. Sitten Nicky äitin syliin ja kotia kohti. Itse lähdin jo etukäteen hakemaan autoa, mutta itsekin huonovointisena hoipertelin eteen päin ja shokin takia oksensinkin kerran. Kotona soitettiin päivystykseen, Pieneläinklinikka Tuhatjalkaan, että tällainen tilanne ja ollaan tulossa. Lähtiessämme Nicky istui jo auton takana, muttei reagoinut kunnolla puheeseeni, katseli vain ikkunasta ulos.

Klinikalle päästyämme pääsimme heti suoraan hoitohuoneeseen. Huoneessa Nicky alkoi ottaa jo muutamia erittäin hoipertelevia askelia ja kulki pitkin seiniä. Oli kuitenkin jo alkutilanteeseen nähden paljon virkeämpi. Minulla alkoi kyyneleet valua pitkin poskia, kun kerroin äitini kanssa eläinlääkärille tilanteen. En voinut uskoa vieläkään, mitä oli tapahtunut. Mutta kuinka rohkea ja reipas Nicky on, sitä ei voi sanoin kuvailla. Ja kun se huomasi mamman hädän, tökkäsi kuonollaan minun kättäni. Minun rakas <3

Nickylle tehtiin ultaäänitutkimus, jossa tutkittiin mahaa. Vapaita nesteitä ei löytynyt, eikä elimissä havaittu poikkeavuuksia. Sen jälkeen otettiin verinäytteet, joissa tutkittiin peruselinarvot, elektrolyytit ja verenkuva. Fosfori oli hieman alhainen ja bilirubiini hieman koholla, joka kuitenkin todennäköisesti johtuu eläinlääkärin mukaan hemolyyttisestä verinäytteestä. Myös aivohermorefleksit ja asentotuntorefleksit olivat normaalit. Mitään selkeää syytä Nickyn äkilliselle kaatumiselle ja "kohtaukselle" ei löytynyt. Eläinlääkäri arveli, että olisi syönyt esimerkiksi ampiaisen, mutta en huomannut paikalla ainuttakaan.

Heti kotiin päästyämme Nicky söi (muutaman herkkunamin) ja joi aivan normaalisti. Tällä hetkellä, vajaa vuorokausi kohtauksesta, Nicky on edelleen väsynyt ja kävely on hoippuvaista. Kävelee kuitenkin ja kaikki raajat toimivat. Muutaman raviaskeleenkin on ottanut. Eli nyt ei auta, kuin seurailla tilannetta. Perjantai aamuksi varasin kontrolliajan eläinlääkäriin, Hakametsään. Jos kuitenkin ilmenee muutoksia tai tilan huonontumista ennen perjantaita, menemme heti lääkäriin.

Elän tällä hetkellä elämäni ehdottomasti pahinta aikaa. Kaikki muu tuntuu tällä hetkellä niin pienelle ja mitättömälle. Miten ohut onkaan elämänlanka. Lähdin eilen elämäni viimeistä kertaa koirien kanssa lenkille ilman puhelinta. Kuinka vaikeaa oli vain jättää rakas maahan makaamaan ja juosta kotiin hakemaan apua? Koko matkan joutui miettimään, entä jos se onkin kuollut, kun tulen takaisin. Aivan hirveää, enkä toivo samaa kenellekään! Toivottavasti nyt olemme pahimmasta selvitty, eikä ikäviä yllätyksiä enää olisi luvassa. Meillä on jokatapauksessa edessä kuntoutus, jotta saataisiin lihasvoima jalkoihin palaamaan.

Mutta nyt menen halimaan ja pusuttelemaan mun rakkainta! <3 Nauttikaa jokaisesta hetkestä karvaisten kaverienne kanssa, kun se on mahdollista. Sillä ikinä ei tiedä, milloin hetki on viimeinen.